Microhabitat

(Sogongnyeo, Etelä-Korea 2017)

Ohjaus: Jeon Go-Woon
Pääosissa: Esom, Ahn Jae-hong, Choi Deok-moon

Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Mitä 30-40-vuotiaan pitäisi tavoitella elämässään? Nämä ovat keskeisiä kysymyksiä eteläkorealaisen Jeon Go-Woonin esikoiselokuvassa Microhabitat. Elokuvan päähenkilöllä Misolla (Esom) on prioriteetit selvillä: hän haluaa viettää aikaa poikaystävänsä kanssa, polttaa savukkeita ja nauttia hyvästä viskistä.

Microhabitat (2017)

Miso työskentelee siivoojana ja kodinhoitajana hyvin toimeentulevien nuorten naisten tyylikkäissä kodeissa ja asuu itse karussa ja kylmässä huoneessa Etelä-Korean pääkaupungissa Soulissa. Kun hinnat maassa alkavat nopeasti kallistua, Miso laskeskelee, että hän voi säästää asumisessa. Niinpä hän irtisanoo vuokrasopimuksensa ja alkaa majoittua entisten opiskelu- ja bändikaveriensa luona. Kyläilyjen kautta aukeaa näkymä ystävien tekemiin valintoihin ja niiden seurauksiin, toisin sanoen siihen mistä nämä ovat omassa elämässään säästäneet tai luopuneet.

Jeon Go-Woonin elokuva on samaan aikaan kuvaus sekä yksilöiden elämänvalinnoista että siitä eteläkorealaisesta yhteiskunnasta, jossa valinnat tehdään. Elokuva on osa elokuva- ja tv-tuotantojen kokonaisuutta, joka kuvaa idän tiikeriksikin kutsutun maan kapitalismia ja kilpailua, joka vaatii usein suuria uhrauksia yksilöiden hyvinvoinnin kustannuksella. Samoja eriarvoisuuden teemoja on käsitelty muun muassa Parasite -elokuvassa (2019) ja Squid Game -sarjassa (2021).

Mikäli Etelä-Korean yhteiskunta ja sosiaaliturva kiinnostavat, niin suosittelen lukemaan myös Sosiaalivakuutus-verkkomedian artikkelin ”Sosiaaliturvan kauneuskilpailu, osa 8: Pienet menot, suuret tuloerot – Etelä-Korean sosiaaliturva palvelee taloutta”.

Microhabitat ei kuitenkaan ole edellä mainittujen Parasiten tai Squid Game -sarjan tapaan väkivaltainen elokuva, vaan osin humoristinen ja lämmin art house -elokuva yhden naisen ja tämän ystäväpiirin elämästä ja niistä kompromisseista, joita jokainen joutuu tekemään. Suosittelen.

Lisätietoa elokuvasta:
IMDb / Wikipedia

007 No Time to Die

(No Time to Die, Britannia, USA 2021)

Ohjaus: Cary Joji Fukunaga
Pääosissa: Daniel Craig, Rami Malek, Léa Seydoux

Kävin eilen elokuvissa katsomassa uusimman James Bond -leffan 007 No Time to Die. Oli mukava päästä taas leffateatteriin ja nähdä vihdoin elokuva, jonka julkaisua on siirretty koronapandemian vuoksi useampaan otteeseen. Ennen pandemiaa ensi-illan piti olla huhtikuussa 2020.

No Time to Die (2021)

007 No Time to Die on James Bond -elokuvien menestyksekkäässä sarjassa jo 25. teos. Vertaansa vailla oleva elokuvasarja alkoi lähes 60 vuotta sitten, kun elokuvateattereihin tuli Jamaikalle sijoittuva Salainen agentti 007 ja tohtori No (1962). Uudessa 007 No Time to Die -elokuvassa Bond on jättänyt aktiivipalveluksen ja viettää rauhallista elämää – missäpä muualla kuin Jamaikalla.

Pääosassa nähdään viidettä ja tällä haavaa viimeistä kertaa Daniel Craig. Craigin pesti Bondina alkoi 15 vuotta sitten elokuvassa Casino Royale (2006). No Time to Die on ehdottomasti Craigin parempia Bondeja – samassa sarjassa debyytin ja Skyfallin (2012) kanssa.

Jatka lukemista ”007 No Time to Die”

Salainen agentti 007 ja tohtori No

(Dr. No, Britannia 1962)

Ohjaus: Terence Young
Pääosissa: Sean Connery, Joseph Wiseman, Ursula Anders

Dr. No (1962)

Aikajana menee kutakuinkin näin: Ian Flemingin (1908-1964) ensimmäinen James Bond -kirja Casino Royale julkaistiin vuonna 1953. Fleming oli alusta asti kiinnostunut saamaan luomansa salaisen agentin myös valkokankaalle. Harvan tuntemalle brittikirjailijalle tämä oli kuitenkin haaste.

Vuonna 1954 Flemingiä onnisti, kun amerikkalainen CBS-televisioyhtiö filmatisoi Casino Royale -romaanin tv-elokuvana. Lopputulos ei tosin miellyttänyt Flemingiä. Hän jatkoi kirjojen kirjoittamista ja seuraavina vuosina ilmestyivät seuraavat Bond-seikkailut:

  • Live and Let Live (1954)
  • Moonraker (1955)
  • Diamonds Are Forever (1956)
  • From Russia With Love (1957)
  • Dr. No (1957)
  • Goldfinger (1959)
  • For Your Eyes Only (1960)
  • Thunderball (1961)

Keväällä 1961 kanadalainen tuottaja Harry Saltzman osti oikeudet James Bond -filmatisointeihin Flemingiltä. Pian tämän jälkeen myös amerikkalainen Albert R. Broccoli teki oman tarjouksensa ja lopulta miehet muodostivat kimpassa Eon-yhtiön (Everything or nothing). Ensimmäiseksi päätettiin filmata romaani Dr. No vuodelta 1957.

Tohtori Non tarina vie Bondin Jamaikalle selvittämään kollegansa Strangwaysin yllättävää katoamista. Pian epäilykset johdattavat salaperäisen tohtori Non jäljille, joka majailee paikallisten karttamalla Crab Keyn saarella.

Jatka lukemista ”Salainen agentti 007 ja tohtori No”

Wendy and Lucy

(USA 2008)

Ohjaus: Kelly Reichardt
Pääosissa: Michelle Williams, Wally Dalton, Lucy

Olen vasta tämän vuoden aikana tutustunut yhdysvaltalaisen elokuvaohjaaja Kelly Reichardtin tuotantoon. Kaikkia Reichardtin töitä en ole nähnyt, mutta seuraavat kolme elokuvaa ovat tehneet yksinkertaisella kauneudellaan vaikutuksen: Old Joy (2006), Wendy and Lucy (2008) sekä First Cow (2019).

Wendy and Lucy (2008)

Näistä Wendy and Lucy on upean minimalistinen elokuva yksilöstä, toveruudesta, kapitalismista ja yhteiskunnan rakenteista. Cannes’n elokuvajuhlilla vuonna 2008 ensi kertaa esitetty elokuva kertoo vailla kotia olevasta nuoresta Wendystä (Michelle Williams), joka on matkalla Alaskaan etsimään töitä. Mukana matkassa on Lucy-koira, vähän vaihtovaatteita eikä juuri muuta. Epäonneksi Wendyn auto alkaa temppuilla pienessä kaupungissa Oregonissa.

Elokuvan tarina pohjautuu Jon Raymondin novelliin Train Choir, josta Reichardt ja Raymond ovat työstäneet elokuvakäsikirjoituksen. Tarinan toiminnallinen osuus on kerrottu varsin lyhyesti, mutta elokuvan ydin löytyy itse tapahtumien lomasta. Se löytyy ihmisten ilmeistä, sanoista ja teoista sekä siitä, mihin asemiin ihmiset ovat yhteiskunnan taloudellisessa järjestelmässä päässet tai joutuneet.

Jatka lukemista ”Wendy and Lucy”

Yön kuumuudessa

(In the Heat of the Night, USA 1967)

Ohjaus: Norman Jewison
Pääosissa: Sidney Poitier, Rod Steiger, Warren Oates

Yön kuumuudessa on kuumottava rikoselokuva 1960-luvun lopulta, jossa Sidney Poitierin esittämä philadelphialainen poliisietsivä Virgil Tibbs ajautuu mukaan pienen Spartan kaupungin rikostutkintaan Mississippissä. Spartalaiset ovat avoimen rasistisia eikä tummaihoisen Tibbsin apua haluta ottaa vastaan.

In the Heat of the Night (1967)

Norman Jewisonin ohjaama elokuva on The Mirisch Corporation -tuotantoa, kuten edellinenkin kirjoitukseni Rosvoporukka (1974). Jos Rosvoporukka oli kelpo western, niin Yön kuumuudessa on kaikin tavoin mestarillinen jännityselokuva, joka kiinnittää katsojan huomion murhatutkinnan ohella rotuerotteluun ja sen kieroutuneisuuteen. Kyseessä on klassikkoteos.

Sidney Poitier (s. 1927) on yksi ehdottomista lempinäyttelijöistäni ja Yön kuumuudessa on yksi hänen pitkän uran merkittävistä roolitöistä, ks. myös Tarkoituksena tappaa (1988) ja Sneakers (1992). Poitierin vastinparina eli Spartan valkoihoisena poliisipäällikkönä Yön kuumuudessa nähdään Rod Steiger, joka voitti suorituksestaan Oscarin. Elokuvan tunnussävelmän esittää Ray Charles ja musiikin elokuvaan on säveltänyt Quincy Jones.

Yön kuumuudessa on hieno elokuva, jota voin suositella lämpimästi. Elokuvan tarinan pohjalta tehtiin vuosina 1988-1995 myös saman nimistä tv-sarjaa, jota esitettiin Suomessakin.

Lisätietoa elokuvasta:
IMDb / Elonet

400 kepposta

(Les Quatre cents coups, Ranska 1959)

Ohjaus: François Truffaut
Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Albert Rémy, Claire Maurier

Katsoin tällä viikolla arki-illan ratoksi ranskalaisen uuden aallon merkkiteoksen, François Truffaut’n 400 kepposta. Osin ohjaajan omista kokemuksista kumpuava elokuva kertoo 12-vuotiaasta pariisilaispojasta Antoine Doinelista, jonka on vaikea sopeutua koulun ja ympäröivän yhteiskunnan sääntöihin. Myös kotona sukset menevät ristiin vanhempien kanssa.

Les Quatre cents coups (1959)

400 kepposta kuvaa ainutlaatuisen hienolla tavalla nuoruuden siirtymävaihetta, jossa ihminen kasvaa lapsen huolettomuudesta kohti aikuisuutta ja elämän tylsiä vastuita. Elokuvan tapahtumat kuvataan nuoren Antoinen näkökulmasta. Jean-Pierre Léaudin esittämä Antoine ei ole mikään mallioppilas, vaan valehteluun ja varasteluun taipuvainen varhaisteini.

Elokuvakriitikosta ohjaajaksi siirtynyt Truffaut on kertonut saaneensa vaikutteita esikoisteokseensa erityisesti Jean Vigon elokuvasta Nolla käytöksessä (1933). Vigon teos kuvaa niinikään nuoria ranskalaisia koululaisia, jotka joutuvat törmäyskurssille aikuisten maailman kanssa.

Sopeutumattomuuden ohella 400 kepposta kertoo ystävyydestä, elokuvista, elämästä ja lopulta vapauden saavuttamisesta. Suosittelen.

Antoine Doinelin tarina jatkui Léaudin esittämänä vielä neljässä Truffaut’n ohjaamassa teoksessa: puolen tunnin episodissa Antoine et Collette (1962) sekä koko illan elokuvissa Varastettuja suudelmia (1968), Nuori pari (1970) ja Rakkaus karkuteillä (1979).

Lisätietoa elokuvasta:
IMDb / Elonet