(Triumph des Willens, Saksa 1935)
Ohjaus: Leni Riefenstahl
Esiintyjiä: Adolf Hitler, Rudolf Hess, Joseph Goebbels
Elokuvateatteri Orionin sisääntuloaula oli eilen illalla tupaten täynnä kun Suomen elokuva-arkiston esitysvuorossa oli Leni Riefenstahlin ohjaama Tahdon riemuvoitto. Adolf Hitlerin johtaman kansallissosialistisen puolueen (NSDAP) propagandaelokuva vetää yleisöä yhä, tosin nyt eri syystä kuin 1930-luvulla.
Vuonna 1935 julkaistu Tahdon riemuvoitto on kuvaus NSDAP:n puoluekokouksesta Nürnbergissa vuonna 1934. Elokuvan alussa Hitler saapuu lentokoneella pilvien halki ja kohtaa riveissä seisovan kansan kuin nykypäivän supertähdet: ihmiset hurraavat lentokentällä ja Nürnbergin koristeltujen katujen varsilla.
Oman nuoruuteni muistikuvista nousee mieleen väistämättä joukkohysteria, jota Michael Jacksonin kaltaiset tähdet esiintymisillään aiheuttivat. Vaikka pidän Jacksonin musiikista on minua aina hieman hämmentänyt hänen käyttämänsä selkeät viittaukset militaristiseen henkilökulttipalvontaan videoissaan. Hitlerin ja natsipuolueen aiheuttamalla hysterialla oli kuitenkin paljon vakavammat seuraukset kuin nuorten pop-fanien kirkumisella.
Tahdon riemuvoitossa käytetään monia nykyaikaisilta tuntuvia tekniikoita, kuten liikkuvia kameroita, ilmakuvia ja innovatiivisia kuvakulmia. Välillä valkokangasta katsookin hieman hämmentyneenä: minne ovat värit unohtuneet tästä uudenaikaisesta paatosfilmistä? Jos natsit jotain osasivat, niin tehdä propagandaelokuvia.
Loputtomien marssivien joukkojen katseleminen ponnekkaan musiikin tahdittamana alkaa tosin jossain vaiheessa lievästi puuduttaa. Kiinnostava yksityiskohta on uusien lapiojoukkojen lanseeraus. Joukot olivat valmiita rakentamaan Saksan infrastruktuuria lapiollinen kerrallaan. Ohimarsseja selvästi kiinnostavampaa on kuitenkin seurata natsijohtajien juhlapuheita, joita he hiki otsalla huutavat mikrofoniin.
Ja taas nousee mieleen kuvia toisaalta: Hitlerin puhuessa yhä haltioituneempana korkealta korokkeelta, odotan koko ajan, että mikrofonipidike Hitlerin edessä taipuisi äänen voimasta, kuten Charles Chaplinin rekonstruoimana Diktaattorissa (1940). Taitaa olla niin, että hyvin tehtyä propagandaa vastaan voi taistella vain paremmalla propagandalla. Chaplin onnistui tässä ja pystyi pilkkaamaan niitä tehokeinoja, joita natsit kehittivät huippuunsa ilman huumoria.
Tahdon riemuvoitto on tärkeä elokuva, koska sen näkeminen auttaa tunnistamaan niitä elokuvallisia keinoja, jotka tehoavat katsojiin ja joita on käytetty mitä erilaisimpien ideologioiden levittämiseen. Elokuva on palkittu Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1937. IMDb-linkki
Ristiriitainen tapaus toden totta! Tämän täydellisemmin politiikkaa ei kai voi estetisoida. Vaikka elokuvahistoriassa jotain samaa olikin nähty jo neuvosto-avantgarden politisoidussa estetiikkassa (taisi olla Walter Benjamin, joka muotoili jotain tämän tapaista) – hyvin eri keinoilla tietenkin.
Veret seisahtuvat jo niihin alkupuolen autoparaatikuviin, joissa yksi Riefenstahlin kameroista on Hitlerin pään takana, mukana liikkeessä ja tervehtimässä kadunvarsille kerääntynyttä kansaa. Tulee mieleen sekin, että direct cinema -pioneerit (Leacock ja Drew) virittivät juuri tämän idean äärimmilleen kuvatessaan JFK:n vaalikampanjaa 1960-luvun alussa.
Vaikka samaan hengenvetoon onkin tajuttava, että ”totuuselokuvan” spontaani henki ja aidon intimiteetin tavoittelu ei kauhean hyvin istu Tahdon riemuvoittoon. Jos tätä propagandan mestariteosta nyt ylipäänsä voi pitää minkään lajin dokumenttielokuvana.
Sen lisäksi, että katselukokemus on historian myötä muuttunut täysin perversiksi kauneuden ja karmeuden aivomankeliksi, Riemuvoitossa on paljon kiinnostavia piirteitä nimenomaan suhteessa todellisuuteen: Valehteleeko tässä tapauksessa kuva vai todellisuus itse? Mitä on dokumentti silloin, kun koko yhteiskunnasta on tullut lavastustaidetta ja näytelmää? Kun suurenmoiseen koreografiaan sitten lisätään nerokkaita elokuvallisia ratkaisuja päälle, niin saadaan jokin n:nnen kertaluokan illuusio. No, ehkä niitä jättimäisiä kullattuja kotkaveistoksia ja monoliittihakaristejä olisi ollut Nürnbergissä -34 vähän vähemmän ilman elokuvaushanketta. Että mitä se todellisuus sitten ikinä onkin, kun kyse ei ole valvontakameran kuvasta…
Tahdon riemuvoittoa esitetään harvoin, niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa, Saksassa ei lainkaan. Se selittää, että jonoa riitti Orionillakin pitkästä aikaa ulos asti. Elokuvaan on vaikea suhtautua, sen aistii yleisön joukossa. Estoitta ei voi ihailla pelkkää muotoa, kun sisältö on mitä on. Toisaalta naurukaan ei oikein irtoa kuin ehkä siinä Henkan jo mainitsemassa lapiomiesten operetissa. Ja ihan hyvä niin. Muistaminen on joskus tärkeämpää kuin nauraminen (eli syömisen ohella se toinen viheliäinen vakioreaktio/pakkomielle multiplexien katsomoissa). Joitakin vuosia sitten, kun sama filmi esitettiin Tampereen festarilla, paikalla oli yksi penkkirivillinen äänekkäitä uusnatseja. Siitä näytöksestä en muista muuta.
Kuten Jussi sanoi, tähän elokuvaan on vaikea suhtautua. Itsekin mietin moneen kertaan, miksi istun yleisössä. Miksi haluan nähdä natsipropagandaa?
Vastaus on varmaan monitahoinen. Elokuvan ystävänä minua kiinnostaa miten taidemuotoa voidaan käyttää – tässä tapauksessa tosin vääriin tarkoitusperiin. Ohjaaja Riefenstahl ryhmineen on ollut taitava, eikä sitä voi kieltää natsien hirmutekojen takia.
Natsien tekoja on yhä vaikea käsitellä, kuten on viimeaikaisesta ruotsalaisesta keskustelusta käynyt ilmi (debatti Suomen ja natsi-Saksan yhteistyöstä). Se heijastuu myös tämän elokuvan katsomiseen.
Ymmärrän, että Tahdon riemuvoittoa ei ole maailmalla liiemmin näytetty, mutta toisaalta materiaalin panttaaminenkin voi vaikuttaa haitallisella tavalla. Kieltämällä elokuva, se voi saada joidenkin silmissä ylimääräistä ”glamouria, jota sille on turha antaa, vrt. Jussin mainitsemat uusnatsit Tampereella.
Tahdon riemuvoitossa natsit esittelevät itseään ja ideologiaansa. Se mitä myöhempinä vuosina tapahtui keskitysleireillä on ideologian jatkoa, mutta vuonna 1935 valmistuneen elokuvan näyttäminen ei näitä tapahtumia uusinna.
Minusta elokuvaa tulisi tarkastella dokumenttina Euroopan synkistä vuosista. Sitä tulee analysoida ja varmistaa, ettei vastaavaa enää päästetä tapahtumaan. Tämä on osittain jeesustelua, koska esim. Afrikassa kansanmurhia tapahtuu parhaillaankin.
On myös järkevää kysyä, kuinka kauan saksalaisia tulee syyllistää toisen maailmansodan tapahtumista. Sodan aikainen sukupolvi alkaa olla väistymässä, eikä nykysaksalaisia voida syyttää menneistä teoista. Siksi Tahdon riemuvoitostakaan ei enää tulisi poistua ajatuksella: ”Kyllä ne saksalaiset ovat hirveitä”.
Unohtaa ei silti saa.
Das stimmt.