(La Marche de l’empereur, Ranska 2005)
Ohjaus: Luc Jacquet
Ääninä: Charles Berling, Romane Bohringer, Jules Sitruk (alkup.)
Pingviinien matkassa on aineksia uudeksi joulun klassikoksi Frank Capran Ihmeellinen on elämä -elokuvan ja englantilaisen Lumiukko-animaation rinnalle. ”Aikuiset” kriitikot ovat kuitenkin olleet närkästyneitä ohjaaja Luc Jacquet’n kerrontakeinoista ja pingviinien inhimillistämisestä. Minä en jaksa olla.
Ohjaaja Luc Jacquet ryhmineen, erityisesti kuvaaja Laurent Chalet ja assistentti Jerome Maison ovat tehneet upean elokuvan keisaripingviinien elämästä Etelämantereella. Kuvattu materiaali on ihmeellistä ja koskettavaa. Siinä käydään läpi jäätikön parhaiten pukeutuneiden eläinten 20 päivää kestävä matka pariutumispaikalle, parien muodostus, munien hautominen ja jälkeläisten syöttäminen. Tarina on niissä olosuhteissa ihmeellinen.
Olen aina hämmästellyt hyvien luontodokumenttien kuvausta ja sitä miten paljon tekijät ovat nähneet vaivaa kaiken materiaalin hankkimisessa. Kuvat hyisessä tuulessa taapertavista ja jääkylmässä vedessä uivista pingviineistä saavat minut välillä haukkomaan henkeä. Samaten kuvat juuri kuoriutuneista poikasista.
Kuvissa on voimaa, mutta se mihin kriitikot (ks. esim. Film-O-Holic ja NYT-liite) ovat kynsillään takertuneet on kaikki se, mitä on lisätty kuvien oheen. Eläimille on annettu ihmisten äänet ja sitä myöten myös ihmisten sielut. Tämä ei sovi kaikille ja ymmärrän sen kyllä. Kaikkein vaikeinta onkin kuunnella yliromanttisia runoelmia, joilla pingviinit kutakin tilannetta kuvaavat.
Ongelma ei kuitenkaan ole minusta kovin vakava. Elokuvasta on tehty draama, satu, ja sillä selvä. Se on ollut tekijöiden näkemys. Puhdas luontodokumentti tämä elokuva siis ei ole, joten sitä ei kannata odottaa. Tarina on suoraan luonnosta, mutta päälle on siroteltu joulunpyhien satupölyä.
Lopputuloksena ei ole hölynpölyä, vaan lapsenmielisille romantikoille tehty luontoelokuva. Pidin, joten taidan olla…