Joe (Yhdysvallat)
Ohjaus: John G. Avildsen
Pääosissa: Peter Boyle, Susan Sarandon, Dennis Patrick
Kesto: 102 min.
Ikäraja: K-16
Amerikkalainen elokuva oli muutoksessa 1970-luvulla. Aiemmilta vuosikymmeniltä periytynyt elokuvien itsesensuuri heikkeni, aiheet ja käsittelytavat olivat rohkeampia ja tekijöiksi nousi uusi – mutta vielä varsin miehinen – sukupolvi, johon kuuluivat mm. Martin Scorsese, Francis Ford Coppola, George Lucas ja Steven Spielberg. Keskeisiä esimerkkejä 1970-luvun uudenlaisista elokuvista olivat Kummisetä I ja II (1972 & 1974), Syvä joki (1972), Chinatown (1974), Kauriinmetsästäjä (1978), Kovaotteiset miehet (1971) ja Taksikuski (1976).
Heti vuosikymmenen alussa julkaistiin John G. Avildsenin (mm. Rocky) ohjaama ja Norman Wexlerin käsikirjoittama Joe – armoton, joka kuvastaa hyvin 1970-luvun uutta ja rohkeaa – jopa röyhkeää asennetta. Elokuva kertoo Joe Curranista (Peter Boyle), New Yorkissa asuvasta tehdastyöläisestä, joka saarnaa omassa kuplassaan yhteiskunnan puhdistamisesta kaikista ongelmaryhmistä, kuten hipeistä, homoista ja erilaisista etnisistä ryhmistä. Nykyhetken näkökulmasta Joen vihapuhe kuulostaa samaan aikaan sekä tuomittavalta että valitettavan tutulta.
Joe sattuu eräänä iltana tapaamaan lähikapakassa mainostoimiston johtajan Bill Comptonin (Dennis Patrick), joka on juuri surmannut vihanpuuskassaan tyttärensä huumekauppiaspoikaystävän. Tytär Melissa, jota näyttelee debyyttiroolissa Susan Sarandon, on sairaalassa toipumassa huumeiden yliannostuksesta. Joe ja Bill päättävät ryhtyä kahdestaan puhdistamaan New Yorkin katuja rikollisista.
Joe – armoton oli itselleni pitkään täysin tuntematon teos, kunnes törmäsin siihen muutamia vuosia sitten eräässä turkulaisessa elokuvadivarissa. Leffan mainosjuliste oli divarin seinässä ja se jäi kummittelemaan mielen sopukoihin. Elokuva tuli vastaan taas viime joulukuussa, kun ryhdyin lukemaan Quentin Tarantinon uutta kirjaa Cinema Speculation (2022), jossa Tarantino kertoo nähneensä Joen seitsenvuotiaana vuonna 1970. Elokuva oli pakko kaivaa jostain esiin ja lopulta se löytyi dvd-julkaisuna suomalaisesta verkkohuutokaupasta.
Joe – armoton on Cannon-tuotantoyhtiön ensimmäinen isompi menestysleffa. Ja nyt puhutaan Cannonista ennen kuin israelilaisserkukset Menahem Golan ja Yoram Globus ostivat sen vuonna 1979 ja tekivät siitä 1980-luvun toimintaleffoista tunnetun yhtiön, ks. blogissa Pakojuna (1985) ja Tappajan ote (1988). Ennen Golan-Globus-aikaa Cannon oli tunnettu pienen budjetin elokuvista ja se tuotti muun muassa englanninkielisiä versioita ruotsalaisista pehmopornoelokuvista. Tämä kertoo taiteellisen lähtötason.
Joe – armoton oli kuitenkin yllätyshitti, joka tuotti voittoa noin 250-kertaisesti budjettiin nähden. Elokuvaa voidaan pitää myös jonkinlaisena esiteoksena Scorsesen Taksikuskille, koska molemmissa käsitellään samantyyppisiä yhteiskunnallisia ongelmia. Molemmissa päähenkilöt myös hakevat ratkaisua rikollisuuteen oman käden oikeudesta – kuten myös elokuvassa Väkivallan vihollinen (1974). Perusajatuksena kaikissa teoksissa on, että yhteiskuntarauha on mennyt ja jonkun pitää tarttua ongelmiin. Lopputulema ei yleensä ole hyvä.
Joe-elokuvan yksi kantava voima on nimiroolia esittävä Peter Boyle, joka pystyy henkilöimään yhteiskunnan ennakkoluulot ja turhautumisen yhteen hahmoon. Boylen esittämä Joe on yhtäaikaa vihainen ja epävarma mies, jota harva kuuntelee.
Yleisö otti Joen hahmon omakseen, jopa niin hyvin, että Boylen kerrotaan kavahtaneen yleisön reaktiota väkivaltakohtauksiin. Hän ei halunnut enää olla mukana vastaavissa leffoissa, joissa väkivaltaa ihannoidaan. Boyle tosin näyttelee myös Taksikuskissa, jossa hän esittää Robert De Niron hahmon taksikuskikollegaa.