(Suomi 1972)
Ohjaus: Mikko Niskanen
Pääosissa: Mikko Niskanen, Tarja-Tuulikki Tarsala, Paavo Pentikäinen
(#298) ”Viina se ol kaiken pahan alku meijän perreessä”. Tämä on kaiken läpitunkema totuus Mikko Niskasen vuonna 1972 ohjaamassa elokuvassa Kahdeksan surmanluotia. Elokuva kertoo pienviljelijäperheestä, joka painii toimeentulonsa kanssa yhteiskunnan elinkeinorakenteen muutoksen aikana 1960-luvun lopulla. Maaseudun olot ovat muuttuneet kaupungistumisen edetessä taloudellisesti vaikemmiksi eikä pieni peltotilkku ja muutama lehmä enää takaa toimeentuloa Pasille ja tämän perheelle. Lopullisen syöksykierteen aiheuttaa Pasin viinan himo.
Niskaselle selkeästi tärkeä ja jossain määrin henkilökohtainen elokuva perustuu vuoden 1969 tositapahtumiin Pihtiputaalla, jossa paikallinen pienviljelijä surmasi ampumalla neljä häntä rauhoittamaan tullutta poliisia. Ampuja oli surmahetkellä vahvassa humalassa.
Elokuva ei väitä olevansa tarkka kuvaus traagisista tapahtumista eikä se pyri tapahtumien objektiiviseen analyysiin. Pikemminkin kyse on fiktiohahmo Pasin (Mikko Niskanen) inhimillisestä näkökulmasta, jonka Niskanen luo upeasti ja viipyillen. Tekijät varaavat inhimillisyyden kuitenkin lähestulkoon ainoastaan miehille ja esimerkiksi Pasin nimettömäksi jäävän vaimon (Tarja-Tuulikki Tarsala) osaksi jää miehen hoivaaminen, nalkutus ja lopulta virkavallan paikalle kutsuminen.
Kahdeksan surmanluotia on erinomainen johdatus suomalaiseen sosiologiaan. Tapahtumien taustalla on suomalaisen yhteiskunnan suuri muutto eli väestön siirtyminen maaseudulta kaupunkeihin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa – vaikkei kaupunkioloja elokuvassa kuvatakaan. Pääteeman ohella katsojan eteen vyörytetään muun muassa työttömyyden, lähisuhdeväkivallan, alkoholin väärinkäytön ja köyhyyden aiheuttamat sosiaaliset ongelmat.
Katsojalle käy ilmeiseksi, että nyt yhteiskunta vie pientä ihmistä. Niskasen ohjauksesta on kuitenkin vaikea sanoa, miten pitkälle hänen ymmärryksensä Pasin tekoja kohtaan ulottuu. Onko viinalla läträäminen ja sekoilu väistämätön lopputulos ankeasta kohtalosta vai onko viina sittenkin vain veruke, jolla siirretään vastuu omista teoista muualle. Tulkinta on vaikeaa, varsinkin kulttuuriympäristössä, jossa esimerkiksi Eppu Normaalin biisi Murheellisten laulujen maa tulkitaan satiirin sijaan lähes sananmukaisesti.
Elokuvasta on kaksi versiota: televisiota varten tehty alkuperäinen neljän osan tv-elokuva, joka kestää hieman yli viisi tuntia sekä 145 minuuttia kestävä Jörn Donnerin leikkaama elokuvateatteriversio. Itse olen katsonut vain pidemmän version, jossa on aikaa kehitellä henkilöhahmoja ja keitellä pontikkaa. IMDb-linkki