(Suomi 2008)
Ohjaus ja käsikirjoitus: Katariina Lillqvist
Taide on puhuttanut Suomessa viime aikoina paljon. Se on hyvä, sillä pelkillä tekstareilla ei ymmärrystä syvennetä. Yksi puheenaihe on ollut Katariina Lillqvistin ohjaama nukkeanimaatio Uralin perhonen, jossa marsalkka C.G.E. Mannerheim esitetään miehiinmenevänä, vaimonsa pompoteltavana, yksinäisenä teurastajana. Säväyttääkö?
Yle esitti Lillqvistin komeasti toteutetun 27 minuuttisen animaation tuoreeltaan eilen illalla. Elokuvan kerronta on sujuvaa ja kuvamaailma mielenkiintoinen. Erityisen viehättävä on Mannerheim-kentauri, jonka takaruumis muodostuu jalallisesta matkalaukusta. Myös Anastasia-vaimon lähettämä pitsikirje on herkkua katsojalle. Ulkoisesti ja teknisesti animaatio on siis hyvin toteutettu.
Sisältönsä puolesta elokuva on mielenkiintoinen. Se pyrkii horjuttamaan suurimmaksi suomalaiseksikin valitun ikonin ”julkisuuskuvaa” erilaisin keinoin. Tämä on sallittua vapaassa yhteiskunnassa. Jos kauhistellaan muslimien vaatimuksia pilakuvasensuuriin, ei sovi Mannerheimiakaan asettaa erikoisasemaan. Ainoa asia mikä jää mietityttämään, on tekijän perimmäinen motiivi.
Lillqvist kertoo omilla nettisivuillaan, että innoittajana oli kävely Pispalan metsissä Hannu Salaman kanssa, jolloin ulkoilijoille kiteytyi lähihistorian käsittelyn vaikeus. Samana päivänä uutisoitin Renny Harlinin Mannerheim-elokuvaprojektista, jolle kaksikko päätti tehdä ennakkokommentaarinsa.
Toivottavasti menneisyyden kaunalla ei ole ollut motivoivaa roolia, koska sen avulla ei luoda hyvää taidetta – eikä tulevaisuutta. Elonet-linkki
Lillqvist-punainen herätti keskustelua täysin laskelmoidusti ja hyvä niin. Toivottavasti taide oli loppupeleissä ”voittavana” osapuolena (vrt. Ulla Karttusen Neitsythuorakirkko). Ensimmäisen polven tamperelaisena ei voi kuin ihmetellä kuinka kansalaissota puhuttaa yhä vuonna 2008.
Tekniseltä toteutukseltaanhan Uralin perhonen oli kerrassaan upea.