(Teenage Mutant Ninja Turtles, USA 1990)
Ohjaus: Steve Barron
Pääosissa: Judith Hoag, Elias Koteas, Josh Pais, Corey Feldman
Elokuvateattereissa esitetään parhaillaan uutta Jonathan Liebesmanin ohjaamaa ja Michael Bayn tuottama Teenage Mutant Ninja Turtles -elokuvaa. Päätin palata ajassa taaksepäin ja katsoa uudelleen Steve Barronin (mm. Coneheads) 24 vuotta sitten ohjaaman samannimisen leffan.
Teini-ikäisiä mutanttininjakilpikonna -hahmoja ei voi ottaa vakavasti, eikä pidäkään. Alkuperäisen sarjakuvan luojat Kevin Eastman ja Peter Laird kehittivät kemikaalien aiheuttaman mutaation kokeneet kilpikonnat – Leonardon, Raphaelin, Donatellon ja Michaelangelon – eräänlaisena vitsinä. Sittemmin italialaisten renessanssitaiteilijoiden mukaan nimetyt ninjat osoittautuivat kaupallisesti kannattaviksi. Sarjakuvan jälkeen luotiin piirretty sarja, leluja, leffoja ja muita oheistuotteita.
Kilppareiden vetovoima on säilynyt ja onkin hieman outoa todeta, että oman lapsuuteni hahmot innostavat myös nykyhetken lapsia. Esimerkiksi kummipoikani (7 v) ja hänen pikkuveljensä (5 v) ovat hyvin perillä kilppareiden maailmasta.
Steve Barronin ohjaama 13,5 miljoonan dollarin budjetilla toteutettu elokuva kertoo ninjakilpikonnien ja heidän rottasenseinsä, mestari Tikun seikkailuista New Yorkin viemäreissä. Kaupunkia koettelee rikosaalto, jonka takaa paljastuu haavoittuvia nuoria toimintaansa rekrytoiva klaani nimeltä Jalka. Kilppareiden on puututtava asiaan. Mukaan toimintaan kietoutuvat myös toimittaja April O’Neil (Judith Hoag) ja jääkiekkomaskia käyttävä Casey Jones (Elias Koteas).
Suhteellisen rajatun budjetin takia elokuvantekijät ovat todennäköisesti joutuneet innovoimaan tarinansa kertomisen keinoja enemmän kuin suuremmalla budjetilla. Ainakin siltä lopputulos vaikuttaa. Elokuvassa ei ole runsaita erikoistehosteita, vaan uskottavuutta luodaan mm. Jim Hensonin pajan luomilla kilpikonnapuvuilla. Eikä se varsinaisesti haittaa, että esim. yhdessä kohtauksessa Leonardon selässä olevat miekat taipuvat kumin lailla, kun ne osuvat oven karmiin.
Elokuvan visuaalinen lopputulos on tummahko ja realistinen, mutta miellyttävä. Leffassa hutkitaan ja heitetään huulta jokseenkin paljon. Juontakin edistetään kaiken muun ohella. Lopputulos on viihdyttävä elokuva menneisyydestä, joka toimii edelleen yllättävän hyvin. Mainittavaa on tietysti myös Corey Feldmanin äänirooli Donatellona.
Tämä elokuva on kyllä yksi lapsuuden suosikkileffoja. Aivan mahtava! Ja sata kertaa parempi kuin Bayn näkemys samasta aiheesta…
Kiitos kommentista. Itse en ole nähnyt uusinta elokuvaversiota, mutta tämä Steve Barronin ohjaus toimii yhä yllättävänkin hyvin.